Nyt kun vihdoin loin tämän blogin, en tiedä mistä aloittaa, vaikka kerrottavaa on paljon.

No, minua masentaa, kuten varmastikin useampaa meistä. Suurin syy on varmaankin se, että olen vitun yksinäinen. Nytkin olen yksin koirani kanssa, koska isä on jossain hankkimassa leipää pöytään. Mutta en ole kuitenkaan pelkästään kotona yksin, vaan myös koulussani. Ja ai että kun rakastan käydä kouluani. Ihmiset katsovat minua niin kieroon aina. Kun yritän päästä vähäsen luokkalaisteni seuraan, ne katsoo minua kuin: 'Mitä vittua toi täällä tekee?!' Ja jos minä edes joskus avaan hieman sanaista arkkuani, he näyttävät siltä että olisin juuri kertonut että että äitini on avaruusolio.

No joo, okei, olen aikalailla erilainen kuin he. He ovat jonkinlaisia pissiksiä, joiden suurin puheenaihe on että kaikki opet on ihan maailman paskamaisia ihmisiä ja koska juodaan taas pää täyteen. Itse tunnen olevani poikatyttö. Vaatteeni eivät ole mitään viimeisintä muotia Pariisista, vaan halvalla ostettuja UFF:ltä. Juon alkoholia ja käytän meikkejä VAIN jos on pakko, kuten jossakin juhlallisuuksissa. He kuuntelevat jotain vitun purkkapoppia ja hiphoppia, kun minä taas rockkia, heviä ja sinfoniaa. Minun harrastukseni on aika, mitenkähän sen sanoisi, maskuliininen, ja harrastukseni vastustajien mielestä hörhömäinen, kun luokkalaisten harrastuksiin tuntuu kuuluvan se pään täyteen vetäminen mahdollisimman usein. Eli siis meidän ajatusmaailmat ei varmasti tule ikinä kohtaamaan. No, onneksi tätä pitää kärsiä vielä joku vuosi.

Harrastuksessanikin olen useinmiten yksin, mutta se ei johdu siitä etten halua tutustua toisiin siellä, vaan päinvastoin. Olen omaksunut heidät väekseni, heidän kanssaan haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa. Mutta vittu kun minulla on tämä helvetin surkee itseluottamus. Minua jännittää ihan perkeleesti sanoa jotain ihan perusjuttujakin, koska pelkään helvetisti että päästään sammakoita suustani ja he alkavat sitten karttamaan minua. Tiedän että se on ihan tyhmää, mutta sitten kun ajattelen sanoa jotain, sydän tuntuu pyrkivän rinnasta ulos, enkä sitten sanokaan mitään koska en pystynyt.

Onneksi siellä on kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka ovat aidosti olleet mukavia minulle. Näihin ihmisiin kuuluu myös ihastukseni, johon olen todella rakastunut. Mutta nyt ei ole aika puhua hänestä, vaan myöhemmin. Toivon hartaasti että nämä ihanat ihmiset eivät kuvittelisi että olen hirveä ämmä, jota ei kiinnosta niiden seura.

No tulihan sitä sitten jotain, mutta vaan osa. En jaksa nyt enempää, joten lopetan nyt tähän. Öitä.