Eikä, olen ollut kuin naantalin aurinko ja hymyilly typerästi eilisillasta asti. Olin näet treeneissä taas. Treeneissä tuntui menevän normaalia surkeammin, joten putosin aika monesti pelistä pois (tämä nyt ei kuitenkaan ollut oleellisin asia). Minulle tosin jäi enemmän aikaa vilkuilla ihastustani, ja sain todeta että hänkin tuntui oikein katselevan minua useastikin. Yksi todella hyvä esimerkki oli se, kun hän oli pudonnut minua aiemmin, jonka jälkeen sitten minäkin putosin (daa..) ja menin hänen seuraansa odottamaan pelin loppua. Mutta sitä ennen, kävellessäni kohti ihastustani vilkuilin taas häntä, ja hän taasen katsoi minua koko matkan kunnes istuin hänen viereensä, eikä sinä aikana irroittanut katsetta ollenkaan peliin kuten ihmiset yleensä tekevät. Kun sitten istuin hänen viereensä, hän alkoi taas hieman juttelemaan niitä näitä, ihana kun on.

Treenien loputtua, hän oli aika valmis lähtemään kotiinsa päin. Sitä ennen hän kuitenkin tuli minua kohti, ja aavistin että hänellä oli minulle jotain asiaa. Se olikin aika yllätys mitä hän sanoi; hän kertoi käyneensä katsomassa minun piirrustuksiani netissä, ja sanoi että piirsin hienosti. Tuo oli aikamoinen pommi, ja se pisti minut täysin sanattomaksi. Minä tosiaan olen laittanut nettiin muutaman piirrustuksistani, mutta sen paikan osoitteen, johon olen julkaissut töitäni, niin olen pistänyt esille vain irc-galleriaan yhteen kuva-albumeihini. Eli hän on pakostikin käynyt tunnuksellani, ja ties kuinka monta kertaa, ja kuinka kauan!! Mutta ihaninta tässä oli se että hän piti piirrustuksistani... <3

Pitäisiköhän alkaa jo pikkuhiljaa uskomaan että voisi pitää minusta enemmänkin kuin luulen, tai toivon...?

No, nyt tulee hieman positiivista kirjoitusta, johtuen siitä että minulla oli mahtava päivä pitkiin aikoihin muutama päivä sitten.

Olin eräänläisessä tapahtumassa, jossa oli myös muutama harrastukseni porukoista (ehkä joku puolet). Tapahtumassa oli mukana (yllätys yllätys) ihastukseni, joka myöskin sisältyy harrastukseni treeniporukkaan.

 

Kerronpa muuten hieman tähän väliin tästä pojasta, halusitte tai ette :P

No, tämä poika on ollut erillainen minua kohtaan alusta asti (eli noin vuoden, tämän verran olen ollut harrastuksessani), kuin muut pojat, ja sillain mukavalla tavalla. Hän on todella fiksu ikäänsä nähden, on aina ollut minulle mukava, tullut juttelemaan ihan vain niitä näitä, ja huolehtinut tiettyinä hetkinä että asiat ovat minulla hyvin. Ihmettelenpä kuinka hän jaksaa olla mukava minulle, sillä olen luonnossa aika sisäänpäin vetäytynyt, ja mitä nyt harvakseltaan olen puhunut jotain ja hymyillyt hänen puheilleen. Sydäntäni lämmittävin hetki, ei siitä ole varmaan kuukauttakaan, niin oli se kun olimme treeneillä, olin ihastukseni kanssa pariharjoittelemassa. Harjoituksen aikana minua alkoi aikalailla heitättämään päästä. Sanoin vain hänelle että minun oli mentävä, ja poistuin käytävälle istumaan pää polvien väliin. Hetken siinä sitten istuttuani ihastukseni tuli paikalle ja tuntui katselevan minua, joten kerroin ihan suoraan hänelle miksi olin siinä. Hän sitten kyykistyi viereeni, laittoi kätensä olkapäälleni ja sanoi jotain että koita pärjäillä tai vastaavaa. En muista mitä hän tarkalleen sanoi, sillä olin niin keskittynyt hänen kosketukseensa ja haltioissani siitä. Hän sitten jatkoi matkaansa vesihanalle, ja palatessaan treeneihin hän heitti pientä lohduttavaa läppää. Minulle tuo merkitsi todella paljon, sillä kukaan ei ole ennen pysähtynyt luokseni jos olen ollut huonossa kunnossa. Tämän takia kunnioitan häntä entistä enemmän.

 

Juu, varmaan aika palata siihen tapahtumaan sitten.

Niin eli, siellä tapahtumassa oli treeniporukasta muutama ihminen, sillä tapahtumassa pidettiin myös kisa lajistamme. Ensimmäinen osa, jossa sitten minä ja ihastukseni kisattiin, oli aika päivän alusta. Pitäisi varmaan vielä selittää, että lajimme on aikalailla kontakti/välinelaji . Kun sitten tuli minun ja ihastukseni vuoro otella keskenään, hän osui minua päähän. Ilmoitin siitä sitten erotuomarille ja pojalle ettei osuma olisi ollut epäselvä heille. Poika ei tuntunut kuitenkaan ymmärtävän tätä, ja tuntui sitten huolestuvan että oli satuttanut minua. Täsmensin hänelle vielä että hän oli voittanut minut osumallaan. Kun tämä osa kilpailusta oli päättänyt, poika tuli vielä kysymään minulta ettei hän kai tosiaan satuttanut minua. Olin tavallaan jo hieman huvittunut tästä, ja vakuuttellin tosissani ettei hän oikeasti satuttanut minua. No kyllähän osuma tietenkin tuntui samalla tavalla kuin ihan mihin tahansa muuhunkin kohtaan, mutta ei sattunut. Hän sitten sanoi että toivottavasti nähdään vielä tapahtumassa ja tulevissa treeneissä. Mehän tietenkin näimme vielä, varsinkin kun tulin vapaaehtoiseksi auttamaan harrastuksemme toimintaa tapahtumassa, jossa hänkin oli osallisena. Jossakin vaiheessa kun joku pikku poika tuli kysymään minulta jotain ja vastasin hänelle sitten, ihasukseni tuli heti kysymään että oliko poika veljeni tai joku tuttuni. Yllätyin hieman tuosta. Tiedän aika varmasti että ihastukseni todella pitää minusta kaverina, mutta hankalaa tietää varmasti, että pitäisiköhän hän enemmänkin? Inhottavaa, kun epävarmuus tuottaa tällaista "tuskaa".

Tuon edellisen kirjoituksen lisäksi minulla oli muutenkin tavallaan ihmeellinen päivä hyvässä mielessä. Tuntuu että olen lähestynyt isolla harppauksella muitakin treenikavereitani tuon tapahtuman aikana ja jälkeen. Johtunee varmaankin siitä, että osallistuin avustavaksi kädeksi harrastuksen toiminnassa, ja olin hieman puheliaammalla päällä toisin kuin treeneissä en ole ollut. Huomasivat kai kaikki lopulta etten ole mikään teinix ämmä. Tunnen että olen saamassa heistä vihdoinkin kavereita itselleni. Varsinkin eräästä pojasta/miehestä (en vieläkään osaa sanoa kumpi, sillä hän on kait 3-4 vuotta minua vanhempi), joka on muuttanut pari viikkoa sitten samaan "käpylään" missä minäkin asun. Itseasiassa tämä tapahtumakin oli samassa käpylässä. Sen loputtua lähdin kävelemään kotiin päin, ja matkalla näin, no vaikka miehen, niin odottavan kaverinsa kanssa bussia sille kaverille. Heidän ohitse kulkiessaan moikkasin heille, ja hetken päästä huomasin että se mies juoksi vierelleni ja käveli hetken matkaa kanssani ja jutteli joutavia, kunnes hänen katunsa tuli ja kääntyi sinne. Tosin taisimme kaverustua hieman jo ennen tapahtumaa, kun huomasin että hän asuu aika lähellä minua, ja juttelimme sitten käpylämmestämme hieman. Pelottaa kyllä hieman että hän on tykästynyt minuun. Kun olen miettinyt sitä vierelle juoksemista, ja (taas) siellä tapahtumassa hän tuli juttelemaan, ja koko sen tuokion aikana hän katsoi aika tiukasti minua, vaikka vieressäni oli kaveri samoista piireistä. Kyllähän minä pidä tuosta tyypistä, mutta vain ja pelkästään kaverina, ja siksi toivon että hänkin pitää minusta vain kaverina.

 

No tulipa aika tarkasti selitettyä tekstiä..

Nyt kun vihdoin loin tämän blogin, en tiedä mistä aloittaa, vaikka kerrottavaa on paljon.

No, minua masentaa, kuten varmastikin useampaa meistä. Suurin syy on varmaankin se, että olen vitun yksinäinen. Nytkin olen yksin koirani kanssa, koska isä on jossain hankkimassa leipää pöytään. Mutta en ole kuitenkaan pelkästään kotona yksin, vaan myös koulussani. Ja ai että kun rakastan käydä kouluani. Ihmiset katsovat minua niin kieroon aina. Kun yritän päästä vähäsen luokkalaisteni seuraan, ne katsoo minua kuin: 'Mitä vittua toi täällä tekee?!' Ja jos minä edes joskus avaan hieman sanaista arkkuani, he näyttävät siltä että olisin juuri kertonut että että äitini on avaruusolio.

No joo, okei, olen aikalailla erilainen kuin he. He ovat jonkinlaisia pissiksiä, joiden suurin puheenaihe on että kaikki opet on ihan maailman paskamaisia ihmisiä ja koska juodaan taas pää täyteen. Itse tunnen olevani poikatyttö. Vaatteeni eivät ole mitään viimeisintä muotia Pariisista, vaan halvalla ostettuja UFF:ltä. Juon alkoholia ja käytän meikkejä VAIN jos on pakko, kuten jossakin juhlallisuuksissa. He kuuntelevat jotain vitun purkkapoppia ja hiphoppia, kun minä taas rockkia, heviä ja sinfoniaa. Minun harrastukseni on aika, mitenkähän sen sanoisi, maskuliininen, ja harrastukseni vastustajien mielestä hörhömäinen, kun luokkalaisten harrastuksiin tuntuu kuuluvan se pään täyteen vetäminen mahdollisimman usein. Eli siis meidän ajatusmaailmat ei varmasti tule ikinä kohtaamaan. No, onneksi tätä pitää kärsiä vielä joku vuosi.

Harrastuksessanikin olen useinmiten yksin, mutta se ei johdu siitä etten halua tutustua toisiin siellä, vaan päinvastoin. Olen omaksunut heidät väekseni, heidän kanssaan haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa. Mutta vittu kun minulla on tämä helvetin surkee itseluottamus. Minua jännittää ihan perkeleesti sanoa jotain ihan perusjuttujakin, koska pelkään helvetisti että päästään sammakoita suustani ja he alkavat sitten karttamaan minua. Tiedän että se on ihan tyhmää, mutta sitten kun ajattelen sanoa jotain, sydän tuntuu pyrkivän rinnasta ulos, enkä sitten sanokaan mitään koska en pystynyt.

Onneksi siellä on kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka ovat aidosti olleet mukavia minulle. Näihin ihmisiin kuuluu myös ihastukseni, johon olen todella rakastunut. Mutta nyt ei ole aika puhua hänestä, vaan myöhemmin. Toivon hartaasti että nämä ihanat ihmiset eivät kuvittelisi että olen hirveä ämmä, jota ei kiinnosta niiden seura.

 

No tulihan sitä sitten jotain, mutta vaan osa. En jaksa nyt enempää, joten lopetan nyt tähän. Öitä.

Just. Eli menin sitten luomaan tällaisen.

No, mieleni on täynnä kaikenlaisia synkkiä ajatuksia ja mietteitä, ja haluan purkaa niitä jotenkin. Jos en pääse purkamaan näitä asioita jotenkin, niin lyön vetoa että vinttini pimahtaa hetkenä minä hyvänä.

Joten tämä tuntui sitten ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Eivät muut sitten kärsi turhaan minun takia (sekä henkisesti että fyysisesti).

Eli siis, tervetuloa masentumaan kanssani. Jeij.